Depressio

Se sama tunne on vallannut minut taas. Olen pysytellyt sisällä jo päiviä. En ole nähnyt ketään. En ole tehnyt mitään. En ole syönyt. En ole nukkunut. En ole vastannut puhelimeen muuten kuin sanoakseni etten jaksa puhua, tai esittääkseni tekopirteää. En ole lukenut lehtiä, en ole avannut televisiota. En ole avannut edes verhoja. En ole käynyt suihkussa, en ole pukenut päälleni. Sen sijaan OLEN maannut voimattomana ja alastomana peiton alla odottamassa maailmanloppua. Olen toivonut, että joku tulisi tappamaan minut, koska en kestä tätä tuskaa, enkä jaksa itse tehdä edes sitä. Olen haukkunut itseni maanrakoon, kironnut kurjan elämäni ja toivonut, että huominen ei koskaan tulisi.

En tiedä mistä se tuli taas. Se hiipi selkäni taakse niin huomaamattani, että se pääsi yllättämään minut. Se veti pimeyden hupun silmilleni ennen kuin ehdin edes kirkaista. Nyt en näe mitään. Ja olen kokenut tämän niin monesti. Tämä on se tunne josta alamäki lähtee. Jossain vaiheessa tuskaisuus muuttuu ahdistukseksi ja ahdistus toimintatarmoksi. Se tarmo on monesti vienyt minut sairaalaan. Välillä olen kävellyt sinne itse, välillä minut on viety sinne tajuttomana ambulanssilla. Jonain päivänä on taas helpompaa, miksei se ajatus helpota minua yhtään? Miksi minusta tuntuu ettei tämä koskaan lopu, vaikka aina aikaisemminkin se on helpottanut ainakin hetkeksi välillä ennen kuin se on alkanut uudelleen.

Epätoivo syö minua sisältä. Masennus huutaa pääni sisällä ettei minusta ole mihinkään. Se sitoo raajani, niin että käveleminen on raskasta, etten voi tehdä käsilläni mitään. Se sulkee silmäni, niin että silmien räpyttelyyn tuntuu hupenevan kaikki voima mikä minussa on jäljellä. Joudun keskittymään, että muistaisin hengittää. Haluan kuolla. Haluan päästä tästä kuristavan piinaavasta tunteesta, joka peittää minua valonnopeudella pensaskasvin tavoin. Olen kuin prinsessruususen linna, tuomittu sadaksi vuodeksi uneliaaseen yksinäisyyteen. Elän tyhjiössä jossa saan huutaa ääneni käheäksi, eikä kukaan kuule. TÄMÄ EI OLE ELÄMÄÄ! Tämä on sitä mitä kuolema voi pahimmillaan olla, näivettymistä mikä leviää kulovalkean tavoin.

Kuka kantaisi minut kylpyyn? Pesisi hiukseni, pukisi puhtaisiin vaatteisiin? Kuka syöttäisi minua? Kääntäisi kyljeltä toiselle ja taluttaisi vessaan? Olen kuin pieni lapsi tai vanhuuttaan elämänsä menettänyt vanhus. En kykene suoriutumaan jokapäiväisistä askareistani.

Ja yhtä kykenemätön olen luopumaan niistä asioista jotka minua tähän ajavat. Milloin opin luovuttamaan? Olen sairaseläkkeellä, mutta yritän väkisin opiskella. Vaikka enhän siihenkään kykene, kirjapinot vaan kasvavat ja minä hautaudun niitten alle kykenemättä lukemaan ensimmäistäkään tavua. Ryhdistäydy, ota itseäsi niskasta kiinni. Voi kun se olisikin niin helppoa.

Makaan lattialla ja haukon henkeä kuin kala kuivalla maalla. Milloin tämä kaikki loppuu?