Elämää partakoneenterällä..

Tämä kaikki pimeys lannistaa minua. Voitteko ymmärtää rakkaat lukijani tätä vuoristorataani? Herään aamuyöllä ja olen täynnä energiaa, samalla levoton ja keskittymiskyvytön ja iltaa kohden se kääntyy junan alle hyppäämisen suunnitteluksi. Minusta on tullut ruma ja lihava. En jaksa välittää ulkonäöstäni. En jaksa välittää toisten tunteista. En jaksa välittää mistään. HAluan vaan lopettaa tämän kaiken! Haluan viillellä itseni juovikkaaksi. Kissaeläin. Kaikki on niin turhaa. Rakkautta ei ole. Hyvyyttä ei ole. On vain ikuinen pimeys ja yksinäisyys. Ei tätä voi kukaan ymmärtää. En pysty antamaan periksi, koska se veisi minut hautaan. JA kuitenkin samalla se olisi ainoa keino selvitä. Päästää irti ja kestää se yksi pimeä hetki ja huomata, että siitä voi selvitä. Mä en usko mihinkään, mä en halua mitään. Mä en odota mitään. Mulla on kaikkea hyvää tiedossa tulevaisuudessa, ja se kaikki tuntuu ihan yhdentekevältä. Haluaisin kahlata jäiseen veteen ja uida pois. Jättää tämän maallisen kärsimyksen. Mä olen täysin tyyni. Mua ei itketä, mua ei pelota. Mä voisin lähteä olkaani kohauttamatta, silmääni räpäyttämättä. Lopettaa vain olemisen. Ehkä lähdenkin ulos. Kävelylle, miksikäs ei..