Ollako vai eikö olla?

Ei minusta ole tähän elämään. Olen lihonut taas yli 100kilon.. Ruma ja lihava. Lääkkeet. Minkäs teet. Ja kaiken tän henkisen kivun päälle fyysinen kipu niin etten voi liikkua, en pysty mihinkään. En usko rakkauteen. Mitä järkeä on jatkaa elämää maailmassa, jossa ei ole rakkautta? Kai mä sitten aiemmin uskoin että rakkaus olisi se mun elämän tarkoitus. Löytää joku täydellinen match. Tai edes pystyä antamaan maailmalle jotain. Ettei tämä mun kärsimys olisi turhaa. Mutten mä pysty mihinkään. En voi antaa kenellekään mitään, kun en jaksa puhua, mihinkään lähtemisestä puhumattakaan. En jaksa katsoa tv:tä, en lukea kirjoja, en edes lehtiä, en jaksa siivota, en kuunnella musiikkia, töistä ja opiskelusta puhumattakaan, en jaksa nähdä ihmisiä, enkä olla yksin. Olen täysin kyvytön. En saa orgasmia edes itseni kanssa. Olen lihava ja ruma. Olen hankala ja taakka kaikille jotka tunnen. Parempi kun vaan lähtisin. Lopettaisin tämän kitumisen.

Kävin "uimassa". Yritin hetken olla saunassa, mutta kaikki asennot olivat niin kivuliaita, etten pystynyt. Alkoi itkettämänn altaassa, kun sattui niin, ja kun tajusin oman kyvyttömyyteni. Hetken seisoin hierovan suihkun alla. Kotimatkalla poikkesin Heseen syömään jäätelön. Se ei maistunut miltään. Halusin vaan tehdä mitä tahansa, ettei minun olisi ollut pakko palata tähän kuolinkammioon. Ja toisaalta en haluaisi poistua täältä, turvapaikastani. Enkä halua sairaalaan, mitä hyötyä siitä olisi?

Ehkä on parempi taas vetää pää täyteen lääkkeitä ja sammua.

Mun unelmien maailmassa, mun ei tarvitsisi nukahtaa yksin, vaan voisin nojata jonkun olkapäähän, mutta se on vain unta. Mua väsyttää. Haluan tuhota itseni täysin.