En ymmärrä itseäni!

Nyt kun kaikki vihdoin on hyvin tämä muuttuu vain vaikeammaksi. En pysty enää opiskelemaan ollenkaan. Olen turhake. Ei se mitään. Minulla on hyviä ihmissuhteita, vaikken parisuhteeseen kykenekään. Olen muuttamassa hyvien ystävieni kanssa yhteen, olen varannut koiranpennun. Ja silti mä janoan kuolemaa. Haluaisin vain että tämä kaikki loppuisi. En pysty nukkumaan vaikka olen loputtoman väsynyt. En pysty itkemään vaikka olen täysin lohduton ja hukun tähän suruun. JA kun kaikki on hyvin. Kissat nukkuvat kainalossani, mulla on uusia vaatteita, mulla on rahaa. Mä olen saanut välit kuntoon isäni kanssa, toisaalta äidin kanssa välit ovatkin sitten pahemman kerran tulehtuneet. Mun muisti pätkii edelleen. Miksi mä jatkaisin? Musta ei ikinä tule mitään, vaikkakin menestyn kaikessa mihin ryhdyn. Ehkä mun pitäisi vaan jaksaa odottaa, että se tasaava lääkitys alkaisi auttaa. Antaisin mitä vaan siitä, että joku ottaisi mut syliin, silittäisi ja sanoisi kaiken vielä kääntyvän hyväksi. Noh, kaikkea ei voi saada, joten menen valitsemaan lääkepurkin ja partakoneenterän väliltä. Suukkoja teille ystävät rakkaat. Ehkä tää elämä ei vaan ollut mua varten.