Itkettää.

Olen valvonut yli kaksi vuorokautta. Alan nähdä silmäkulmissani varjoja. Olentoja jotka väistyvät näkökentästäni kun käännän pääni. Itkettää. En ymmärrä enää mitä minulle puhutaan, vajoan yhä syvemmälle omaan maailmaani. Sanat tuntuvat menettäneen merkityksensä. Kuuntelen sujuvasti puhetta, yritän vääntää kasvojani hymyn tapaiseen irvistykseen ja nyökkäilen, vaikka tosiasiassa en tajua sanaakaan. Itkettää. Kaikki tuttu ja turvallinen tuntuu kadonneen jonnekin kauas. Katselen maailmaa kuin en olisi nähnyt sitä koskaan ennen, pidän puhelinta kädessäni ja yritän kuumeisesti miettiä mitä sillä tehdään. Itkettää. Haluaisin perua kaikki tulevat menoni, jo ajatus siitä, että minun olisi astuttava ovesta ulos saa lievän paniikin aikaan. Sydämeni hakkaa kuin viimeistä päivää, hiki valuu pitkin ohimoitani ja luulen kuolevani. Itkettää. Koko todellisuus on yksi suuri peikko. Pimeä metsä, josta ei ole tietä ulos. Miksei minulla ole syliä mihin paeta? Itkettää. Itkettää niin pirusti.