Metron alta taivaaseen?

Mietin automaattimetroa. Odotan sitä kovasti. Se tekee metron alle heittäytymisen eettisesti paljon hyväksytymmäksi. Ei tarvitse enää murehtia kuljettajan elämän pilaamista. Tänään taas seisoin metroasemalla. Kauppakassi kummassakin kädessä. Ajatukset lähtivät laukkaamaan ja näin jo kaiken niin kuin hidastetussa filmissä. Kauppakassit putoamassa käsistäni, tavarat leviämässä pitkin kivilattiaa. Vieressäni seisovan lapsen huutamassa ja lapsen äidin peittämässä lapsensa silmiä. Ympärilläni olevat ihmiset juoksemassa estämään minua. Ja itseni ilmassa metron valojen loisteessa juuri ennen loppua. Tiedättekö sen tunteen? Sen hetken, juuri ennen kuin metron ensimmäinen vaunu ajaa ohi? Ikuisuuden kestävä mahdollisuus lopettaa tämä pelleily maanpäällä. Ja alle sekunnissa se on ohi. Astuin metroon kauppakasseineni ja kaikki jatkui niin kuin ennenkin.

Voin myös paljastaa teille, rakkaat lukijani, että eräs ystäväni teki sen. Hän hyppäsi ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään. Mutta hän ei päässyt taivaaseen. Täällä hän on edelleen, niin kuin me kaikki. Pitkä sairasloma, vammautuminen ja elämän uudelleen arviointi. Ja täällä olemme edelleen molemmat. Minä, joka vain haaveilen siitä, ja hän joka otti viimeiseksi luulemansa askeleen.

Lähteminen ei ole helppoa, se on jokseenkin mahdotonta. Mutta silti minä haaveilen siitä joka kerta kun metro ajaa ohitseni.. Missä on tie taivaaseen?