Unikuvia..

Näin pitkästä aikaa unta psykoosiin vaipumisesta. Eikä tämä ollut katatoniaa. Ajatukseni alkoivat nyrjähdellä paikoiltaan. Itkin. Itkin, enkä pystynyt nostamaan päätäni, en pystynyt vastaamaan. Lopulta lääkärissä huusin hiljaiseksi koko huoneen. Ajoin sieltä pois ylimääräiset, kuvitellut vai todelliset, sitä en tiedä. Huusin, että jos ette osaa olla hiljaa, niin menkää ulos täältä. Ja kiipesin pöydälle istumaan. Heijasin itseäni ja lauloin elämäni tarinan. Toistin uudelleen ja uudelleen samoja lauseita. Auoin ja suljin verhoja, joiden takana istui äitini. Juoksin kirkuen karkuun. Ja lopulta peräännyin nurkkaan zyprexaa tarjoavan lääkärin edeltä. Revin hiuksiani ja kiljuin. Suostuin ottamaan lääkkeen vasta kun lääkäri oli itse syönyt samanlaisen, vaikka se yritti ensin huijata, mutta katsoin että se nieli sen myös. Nytpä tietää miltä tuntuu. Ja omani piilotin taskuun. Kummityttö ja äiti itkivät kun en päässytkään kotiin, äiti yritti syyllistää. Kävin ärrällä, enkä pystynyt hoitamaan ostoksiani kun äänet häiritsivät. Suojatiellä väistin ihan selvää terroristiä, heittäydyin katuun. Ja lopulta tajusin, että minähän se hullu olen, eikä tämä maailma. Heräsin ennen kuin ehdin saada apua.



"Toisen kanssa lensin taivaisiin, leijuin kauneimpiin uniin
toinen taas mukanaan veti mut helvettiin, silti kadu en kumpaakaan"
-Anssi Kela-