Pimeä tie, turvallista matkaa

Autossa, pelkääjän paikalla, enkä voi tehdä mitään kun ohjaat auton mutkasta suoraan kalliota päin. Itsehän halusin pois. Itsehän halusin tilaan, jossa nämä maalliset murheet eivät enää paina mieltämme. Kuuntelen musiikkia, bassot saavat sydämeni hakkaamaan tahtiinsa, vai onko se tämä vauhti? Olemme ottaneet mukaan kaiken tarvittavan. Itsemme ja toisemme. Ei ole enää muuta. Tällä tiellä ei aja muita. Ei tule vastaan poliisia, joka pysäyttäisi meidät. Ei enkeliä, joka asettuisi auton ja kallion väliin. Enää pari sekuntia ja kaikki on ohi. Lyhyt elämä, joka lähti väärille urille jo alusta alkaen. Hetki juuri ennen loppua, jolloin koko elämä kelautuu silmien edessä.. vaikka, rakkaat lukijani, voin kertoa teille, ettei sellaista tapahdu. Todellisuudessa ensin tulee tajuttomuus, ja silloin ei näy enää mitään. Kuolema ei ole julma eikä kivulias. Sitä voi edeltää kivut ja tuska, mutta itse kuolema on lempeä. Se sulkee syliinsä ja pesee meidät puhtaaksi maailman liasta. Hukkuva menee paniikkiin vetäessään vettä keuhkoihinsa, mutta hyvin pian seuraa lempeä tunne, jossa vedenalainen maailman kietoo syleilyynsä. Parvekkeelta hypätessä sekunnit ennen asfalttiin iskeytymistä ovat elämäsi pisimmät, mutta sen jälkeen kaikki on ohi. Ja kipu on hyvin lähellä nautintoa. Valtimoiden pumpatessa verta ulos ihmisestä voi kuulla korvissaan kohinan, oman verensä äänen. Ja kirvely ja särky muuttuu heikotukseksi. Huimaava tunne leviää ja on pakko istua alas, asettua makuulle ja pian tajuttomuus saapuu ja vie kaiken pois. Eikä hirttäytyminen ole niin väkivaltaista kuin miltä se kuulostaa, paitsi jos hyppäät oikein korkealta, mutta silloinkin katkaiset niskasi hetkessä. Tukehtuminen taas. Ei se tunnu pahalta, tarpeeksi paksu köysi ja vihdoin tuntee olevansa turvassa. Kerrankin joku pitää tiukasti kiinni eikä päästä irti. Ja se mitä kropalle tapahtuu, kaikki se sätkiminen ja hengen haukkominen. Se on niin nopeasti ohi ja sitten tunnet vain lämmön ja kohinan. Yliannostus riippuu siitä mitä annostellaan, jos osaat annostella oikeita aineita niin nukahdat vain heräämättä enää koskaan. Ja mitä taas junan alle jäämiseen tulee, en edelleenkään suosittele edes itselleni. Ja aseet eovät koskaan ole olleet mulle se juttu. Todelliset keinot ovat niin monimutkaisia, eikä niiden selittäminen tähän kuulu, en halua ketään yllyttää, se taitaisi sitäpaitsi olla rikos.

Mutta tuska iski taas. Miltä tuntuu tulla hylätyksi? Miltä tuntuu olla aina viimeinen? Ei paljoa lohduta lupaus siitä että Taivaassa viimeiset tulevat ensimmäisiksi. Haluaisin vain tuntea olevani tärkeä, että minulla olisi merkitystä. Mutta onhan minulla sentään muutama todellinen ihanuus elämässäni. Tämä uusi tuttavuus, joka on lempein tapaamistani ihmisistä. Ja Nanna tietysti. Ja nuo ihanat karvalapset. Ja muutama muu. Mutta mun on nyt tehtävä jotain radikaalia. Lopetettava kaikenlaisen tyhjänpäiväisen jaarittelun kuunteleminen ja aloitettava elämä sellaisena kuin sen itse haluan. Tai muuten olen jo tuomittu kuolemaan nuorena. Voimia ei oikeastaan ole enää jäljellä. Mutta kuumaa vettä riittää ja lääkkeitä purkkikaupalla. Ja kun puhtaus on puoliruokaa, kuten Uppo-Nalle totesi, niin riittää että peseydyn, nappaan riittävän monta nappia niin, että sammun ja huomenna on taas uusi mahdollisuus aloittaa alusta.

"Olen nyt jo turtunut tuskan tunteseen.."
-Leevi and the Leavings-