Ei täydellisyyttä kannata tavoitella..

Rakkaat lukijani, tervetuloa taas kerran teatraaliseen maailmaani..

Elämä on mahdottomuus. Suuri meri, johon kahlaaminen kestää ikuisuuden ja kun vihdoin pääsee niin syvälle, että voi sukeltaa niin tajuaa, että voimat ovat loppuneet jo aikoja sitten. Jo silloin kun jonkun olisi vielä pitänyt pitää minua kädestä tai vähintään lainata kellukkeita, minut jätettiin yksin selviämään aallokkoon. Äiti huuteli rannalta, että ui tyttö ui. Vähän niin kuin uimaharjoitukset ala-asteella. Viisi kertaa viikossa huulet sinisinä ilman pääsyä saunaan, pää veden alla niin kauan että pohja ja pinta vaihtoivat paikkaa. Se joka on kokenut sen tunteen, tajuaa ettei millään lopulta ole mitään merkitystä. Yhteiskunta, jossa pikkutyttöjä pidetään vedessä palelemassa sen tähden, että kilpailuissa voisi pärjätä paremmin. Jalkoja revitään väkisin spagaattiin. Älkääkä ymmärtäkö väärin, nautin siitä kyllä. Mutta silti. Miksi aina pitää pärjätä? Miksi aina pitää olla paras?

Minä vaadin itseltäni täydellisyyttä. Kotini on oltava moitteettomassa kunnossa. Asiat on hoidettava ajallaan tai mieluummin etukäteen. Luettava on paljon, jotta sivistyisi. Olen tyytmätön vartalooni, josta on alkanut lihakset kadota kun en ole jaksanut urheilla. Minun pitäisi. En ikinä saa tuottaa kenellekään pahaa mieltä. Minun on annettava viimeiset lanttini asemalla notkuvalle laitapuolenkulkijalle ja jätettävä tänään tonnikala ostamatta ja syötävä pelkkää makaronia. Minun on kuunneltava loputtomasti itsemurhaa hautovien ystävieni puheita ja suunnitelmia. Keskellä yötä nousen vastaamaan heidän puheluihinsa ja juoksen apuun vaikka toiseen kaupunkiin. Ja ketä minä yritän tällä kusettaa? Itseäni, vai teitä rakkaat lukijani? Olen jo kauan sitten alkanut lipsumaan periaatteistani. En antanut rahojani keräyksiin vaan ostin itselleni uudet kengät. Laitan puhelimestani yöksi äänet pois. Lintsaan koulusta ja kotini on kaatopaikka. En tee elettäkään kuntosalille lähtemisen eteen. Makaan vaan hautautuneena peittojen alle ja odotan että kaikki loppuu. Lopetin ihmeisiin uskomisen nimittäin jo vuosia sitten.

Ja miksi ihmeitä tapahtuu silloin kun niitä vähiten odottaa?

Ja miksi minä en jaksa tätä taistelua jota elämäksi kutsutaan? Enkö voisi olla vaan normaali ja iloita uusista kengistäni. Syödä vaikka suklaata ja todeta että mytyssä lattialla oleva päiväpeitto ei ole jalkoihini kiinni käyvä mörkö..