Se ei olekaan niin..

Uin jäisessä meressä. Viilsin käteni auki taas kerran. Mua rasittaa kaikki. Mutta mä olen keksinyt keinoja, mistä tulee hyväkin olo. Ja pian kaikki muuttuu, huonommaksi vai paremmaksi, en tiedä, mutta toivon jälkimmäistä.

"Mä olen verta mä oon väkivaltaa
mä haluan huutaa ja satuttaa

Mä luulin että viha väsyy
suru sammuu tai himmentyy
mä luulin että kipu häipyy
menee kadoksiin
mut se ei olekaan niin

Mä luulin että hallitsen tän
mun mielen ja mun elämän

---

Mut se ei olekaan niin!"

Elämää partakoneenterällä..

Tämä kaikki pimeys lannistaa minua. Voitteko ymmärtää rakkaat lukijani tätä vuoristorataani? Herään aamuyöllä ja olen täynnä energiaa, samalla levoton ja keskittymiskyvytön ja iltaa kohden se kääntyy junan alle hyppäämisen suunnitteluksi. Minusta on tullut ruma ja lihava. En jaksa välittää ulkonäöstäni. En jaksa välittää toisten tunteista. En jaksa välittää mistään. HAluan vaan lopettaa tämän kaiken! Haluan viillellä itseni juovikkaaksi. Kissaeläin. Kaikki on niin turhaa. Rakkautta ei ole. Hyvyyttä ei ole. On vain ikuinen pimeys ja yksinäisyys. Ei tätä voi kukaan ymmärtää. En pysty antamaan periksi, koska se veisi minut hautaan. JA kuitenkin samalla se olisi ainoa keino selvitä. Päästää irti ja kestää se yksi pimeä hetki ja huomata, että siitä voi selvitä. Mä en usko mihinkään, mä en halua mitään. Mä en odota mitään. Mulla on kaikkea hyvää tiedossa tulevaisuudessa, ja se kaikki tuntuu ihan yhdentekevältä. Haluaisin kahlata jäiseen veteen ja uida pois. Jättää tämän maallisen kärsimyksen. Mä olen täysin tyyni. Mua ei itketä, mua ei pelota. Mä voisin lähteä olkaani kohauttamatta, silmääni räpäyttämättä. Lopettaa vain olemisen. Ehkä lähdenkin ulos. Kävelylle, miksikäs ei..

MÄ EN JAKSA ENÄÄ..

"on vaikeaa edes hengittää"

Plaah...

"Elämä voi olla, kuin sokkeloinen talo.
Ja linnakin vain pelkkä vankila."














ikävä

Ollako vai eikö olla?

Ei minusta ole tähän elämään. Olen lihonut taas yli 100kilon.. Ruma ja lihava. Lääkkeet. Minkäs teet. Ja kaiken tän henkisen kivun päälle fyysinen kipu niin etten voi liikkua, en pysty mihinkään. En usko rakkauteen. Mitä järkeä on jatkaa elämää maailmassa, jossa ei ole rakkautta? Kai mä sitten aiemmin uskoin että rakkaus olisi se mun elämän tarkoitus. Löytää joku täydellinen match. Tai edes pystyä antamaan maailmalle jotain. Ettei tämä mun kärsimys olisi turhaa. Mutten mä pysty mihinkään. En voi antaa kenellekään mitään, kun en jaksa puhua, mihinkään lähtemisestä puhumattakaan. En jaksa katsoa tv:tä, en lukea kirjoja, en edes lehtiä, en jaksa siivota, en kuunnella musiikkia, töistä ja opiskelusta puhumattakaan, en jaksa nähdä ihmisiä, enkä olla yksin. Olen täysin kyvytön. En saa orgasmia edes itseni kanssa. Olen lihava ja ruma. Olen hankala ja taakka kaikille jotka tunnen. Parempi kun vaan lähtisin. Lopettaisin tämän kitumisen.

Kävin "uimassa". Yritin hetken olla saunassa, mutta kaikki asennot olivat niin kivuliaita, etten pystynyt. Alkoi itkettämänn altaassa, kun sattui niin, ja kun tajusin oman kyvyttömyyteni. Hetken seisoin hierovan suihkun alla. Kotimatkalla poikkesin Heseen syömään jäätelön. Se ei maistunut miltään. Halusin vaan tehdä mitä tahansa, ettei minun olisi ollut pakko palata tähän kuolinkammioon. Ja toisaalta en haluaisi poistua täältä, turvapaikastani. Enkä halua sairaalaan, mitä hyötyä siitä olisi?

Ehkä on parempi taas vetää pää täyteen lääkkeitä ja sammua.

Mun unelmien maailmassa, mun ei tarvitsisi nukahtaa yksin, vaan voisin nojata jonkun olkapäähän, mutta se on vain unta. Mua väsyttää. Haluan tuhota itseni täysin.

Itsetutkiskelua...

Seksuaalinen suuntautumiseni muuttuu, tai sitten olen vain oppinut vihdoin olemaan rehellinen itselleni. Olen pyörällä päästäni. En tee asioille mitään, en koskaan uskaltaisi, mutta tuumin ja ihmettelen ihmisiä ympärilläni ja tajuan ettei kaikki olekaan niin itsestään selvää. Muutenkin maailma pyörii hurjaa vauhtia ympärilläni. En pysy perässä, vaan näen kaiken kahtena ja huojun eteenpäin epävarmoin askelin. Rakastan kylpemistä, ja ystäväni opetti minulle uuden itsekidutuksen muodon.. Nyt odotan iltaa, kylpyä ja itseni hellimistä. Kipua ja nautintoa. Kun vain tietäisi missä menee raja.

Elämä tuntuu sietämättömältä, en jaksaisi sitä yhtään, mut jospa se viel joskus helpottuis.. Olen niin sairas ettei mistään tule mitään vaikka kuinka yritän vuoronperään rentoutua ja ryhdistäytyä..

Kylpy houkuttaa niin..

"Sä olit perhonen, jonka siivet
eivät kauas kantaneet,
Sä väsyit kylpyhuoneeseen"
-Apis-

Kipua..

Haluaisin repiä itseni rikki. Näin unta reisien viiltelystä. Ei mikään huono idea, mutta yritän välttää. Olen ihan puhki, vaikka juuri heräsin. Haluaisin vaan vetää pään täyteen bentsoja ja nukkua ja nukkua ja nukkua. Tajuttomana ei tarvitse ajatella. Vielä viikko, sitten toivon mukaan tuuli kääntyy kun muutan.. Jätän tämän itsemurhamisen pesäkkeen ja aloitan alusta. Saa nähdä onnistuuko Epäilen,mutta mulla on tukijoukot :) Nyt on paha olla. Nukkumaan kun en jaksa TAAAAAS päivystykseen. 2,5 viikkoa lääkärin tapaamiseen, se on pitkä aika, kun lääkitys on päin mäntyjä... Nojoo. Nukkumaan. Kauniita unia teille rakkaat lukijani.

AAARGH!

Täytän paremmin kuin hyvin kaksisuuntaisen mielialahäiriön kriteerit. Tämä siis usean persoonallisuushäiriön, vaikean toistuvan masennuksen, yleisen ahdistuneisuushäiriön ja ilmeisesti jonkin muunkin (jota pitäydyn tässä mainitsemasta) lisäksi. Kädet ovat rumat ja kipeät. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Olen alkanut taas ahmimaan. Tekisi mieli oksentaa, mutta toistaiseksi olen pystynyt välttämään sitä. Haluaisin vain pois tästä kaikesta. Elämässäni on paljon hyviä asioita ja ihmisiä, mutta minä olen epäkelpo. En pysty. Olen kyvytön kaikkeen. En osaa kattaa pöytää, e jaksa seurata keskusteluja, en jaksa sanoa sanoja loppuun asti, joten ihmiset eivät saa puheestani selvää. Minua väsyttää. Minua huimaa. Olen vajonnut johonkin syvälle. Niin syvälle, etten näe enää valoa. Missä piileskelet aurinkoni? Kävin kaksi päivää sitten hietsussa uimassa, vai oliko se eilen? Se auttoi vähän. Mutta vain vähän. Samoin kuin tämän päiväinen sauna. Onneksi ei ole lunta. Joulussa on muutenkin liikaa kestämistä. Puhelin meni rikki sen jälkeen kun olin "pudottanut" sen 3-4kertaa. Ensin valot pimenivät, sitten katosi kuuluvuus. Ei siitäkään ole enää mihinkään. Se on vähän niinkuin minä. Ensin katoaa valot ja sitten kuuluvuus. Kunpa se olisikin niin helppoa, että voisi vain ryhdistäytyä ja alkaa elämään... mä vaan satun olemaan niin sekaisin, etten pysty. Mielisairas! Epäkelpo! TURHA! Lähettäkää minut suoraan pois, kulkematta sairaalan kautta, kiitos!

Puoliksi unessa jo..

Päivä päivältätämä käy vaikeammaksi.En osaa selittää teille niitä asioita, jotka minua piinaavat. HAluaisin tehdä hulluja asioita, vahingoittaa itseäni, kiivetä korkealle ja hypätä. En usko, että sairaalahoidosta olisi mulle apua. Terapia saattaa auttaa, tai jos vihdoin löytäisi oikeat lääkkeet. Mutta kaikista eniten mä tarvitsisin rakkautta. Pyyteetöntä huolenpitoa. Lempeyttä, hellyyttä, lämpöä ja läheisyyttä. Miksi tämä maailma on niin kylmä ja julma? Jumalani pelasta mut! Päästä mut pois!

Punainen kylpy ja yö päivystyksessä

Reilut 20 tikkiä oikeassa ranteessani kun viilsin valtimoa. Soitin elämäni ensimmäistä kertaa kriisipuhelimeen. Mä olen ihan seinähullu! Nyt nukkumaan kun vihdoin sain nukahtamiseen lääkettä riittävästi.

APUA!