Aamuja sairaalassa..

Kun mikään ajatus ei motivoi minua avaamaan silmiäni. Kun tuntuu, että haluaisi vetää peiton koko maailman yli ja toivottaa suoraan helvettiin hoitajan, joka on kiskomassa peitettä päältäni ja käskemässä minua aamiaiselle. Näitä aamuja on taas ollut liikaa. Mutta nappeja vaan, niin kyllä se siitä. Nannan kanssa (hän siis vieraili luonani, ettei kukaan teistä rakkaat lukijani epäilisi kyseisen henkilön mielenterveyttä;) todettiin, että bentsopöllyssä on oikeastaan ihan mukavaakin tämä elämä välillä.

Edellä mainitun henkilön pyynnöstä kerron myös seuraavan sattumuksen tältä viikolta: Ystäväni piti tehdä minulle manikyyri, mutta koska meillä ei ollut kynsilakanpoistoainetta, lupasi naapurihuoneen tyttönen sitä lainata. Harmiksemme tämä tyttönen lähti kuitenkin suljetulle ambulanssilla. Manikyyri jäi siis tekemättä.

Kaikesta huolimatta omistan maailman hienoimman punaisen pipon :)

Olen löytänyt pienen palan RAKKAUTTA!

Olen aina pitänyt maailmaa kylmänä paikkana. Ihmisiä välinpitämättöminä ja julmina, itsekkäinä.

Mutta kävipä tässä päivä muutama sitten niin, että elämääni käveli valopilkku. Hän tuli yllättävältä suunnalta. En olisi koskaan osannut sieltä mitään etsiä. Mutta tämä ihminen ymmärtää minua. Hän antaa minun olla minä ja pitää minua silti upeana. Perinteiseen parisuhteeseen tuskin koskaan päädytään, mutta tunnen itseni kauniiksi, onnelliseksi. Hänen lähellään on hyvä olla.

Metron alta taivaaseen?

Mietin automaattimetroa. Odotan sitä kovasti. Se tekee metron alle heittäytymisen eettisesti paljon hyväksytymmäksi. Ei tarvitse enää murehtia kuljettajan elämän pilaamista. Tänään taas seisoin metroasemalla. Kauppakassi kummassakin kädessä. Ajatukset lähtivät laukkaamaan ja näin jo kaiken niin kuin hidastetussa filmissä. Kauppakassit putoamassa käsistäni, tavarat leviämässä pitkin kivilattiaa. Vieressäni seisovan lapsen huutamassa ja lapsen äidin peittämässä lapsensa silmiä. Ympärilläni olevat ihmiset juoksemassa estämään minua. Ja itseni ilmassa metron valojen loisteessa juuri ennen loppua. Tiedättekö sen tunteen? Sen hetken, juuri ennen kuin metron ensimmäinen vaunu ajaa ohi? Ikuisuuden kestävä mahdollisuus lopettaa tämä pelleily maanpäällä. Ja alle sekunnissa se on ohi. Astuin metroon kauppakasseineni ja kaikki jatkui niin kuin ennenkin.

Voin myös paljastaa teille, rakkaat lukijani, että eräs ystäväni teki sen. Hän hyppäsi ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään. Mutta hän ei päässyt taivaaseen. Täällä hän on edelleen, niin kuin me kaikki. Pitkä sairasloma, vammautuminen ja elämän uudelleen arviointi. Ja täällä olemme edelleen molemmat. Minä, joka vain haaveilen siitä, ja hän joka otti viimeiseksi luulemansa askeleen.

Lähteminen ei ole helppoa, se on jokseenkin mahdotonta. Mutta silti minä haaveilen siitä joka kerta kun metro ajaa ohitseni.. Missä on tie taivaaseen?

Vieläkin enemmän hukassa..

Päivät kuluvat. Teen asioita, joita minun täytyy tehdä. Joitakin jopa haluan tehdä. Aloin miettimään, että miksi tämä kaikki on minulle niin merkityksetöntä. Kai olen vaan niin syvältä rikki, etten tule koskaan pääsemään siihen olotilaan jossa voisin vain nauttia arjesta. Ihmissuhteista puhumattakaan. Olen kylmä. Olen jäätä. Olen tuuliviiri ja pyörremyrsky. Olen välinpitämätön, eikä minua kiinnosta. Haluaisin rakkautta, mutta olen kykenemätön rakastamaan. En tunne mitään. Haluaisin päästä siihen olotilaan, jossa rakastuminen ei olisi mahdottomuus.

Seuraavaksi esitän teoriani suhteiden jatkumosta: *tadaa*
Kaikki ne ongelmat, mitä sinulla on nykyisessä parisuhteessasi, kävelevät sinua vastaan seuraavassa suhteessa mutta käänteisinä. Esimerkkejä omasta elävästä elämästäni. Kun kumppanini on ollut edellisessä suhteessaan pitkään niin, ettei olisi enää halunnut olla siinä. Enkö minä ollutkin tämän ihmisen kanssa, vaikken oikeasti halunnut. Hän sai siis näpeilleen valitettavasti minun kauttani. Ja minä taas... Edellinen kumppanini ei pystynyt saamaan orgasmia muuten kuin itsekseen. Minulle orgasmin saaminen on aina ollut helppoa, mutta eksäni tartutti minuun sen jännityksen ja epävarmuuden. Ja nykyisin olen kyvytön laukeamaan muiden kuin itseni kanssa. Ja näitä esimerkkejä on kymmeniä jokaisesta suhteestani (joita on ollut monta).

Näin viimeyönä unta jättimäisestä Geisha-levystä. Se oli melkein metrin pitkä ja puolisen metriä leveä ja se maksoi 4,20e. Nyt tuli kiire kauppaan, järjetön suklaanhimo, joskin epäilen, ettei lähikaupastamme noin suurta suklaalevyä löydy. Ehkä ostan monta pienempää tyydyttääkseni haluni. Seksi on suklaan korvike ;)

Itkettää.

Olen valvonut yli kaksi vuorokautta. Alan nähdä silmäkulmissani varjoja. Olentoja jotka väistyvät näkökentästäni kun käännän pääni. Itkettää. En ymmärrä enää mitä minulle puhutaan, vajoan yhä syvemmälle omaan maailmaani. Sanat tuntuvat menettäneen merkityksensä. Kuuntelen sujuvasti puhetta, yritän vääntää kasvojani hymyn tapaiseen irvistykseen ja nyökkäilen, vaikka tosiasiassa en tajua sanaakaan. Itkettää. Kaikki tuttu ja turvallinen tuntuu kadonneen jonnekin kauas. Katselen maailmaa kuin en olisi nähnyt sitä koskaan ennen, pidän puhelinta kädessäni ja yritän kuumeisesti miettiä mitä sillä tehdään. Itkettää. Haluaisin perua kaikki tulevat menoni, jo ajatus siitä, että minun olisi astuttava ovesta ulos saa lievän paniikin aikaan. Sydämeni hakkaa kuin viimeistä päivää, hiki valuu pitkin ohimoitani ja luulen kuolevani. Itkettää. Koko todellisuus on yksi suuri peikko. Pimeä metsä, josta ei ole tietä ulos. Miksei minulla ole syliä mihin paeta? Itkettää. Itkettää niin pirusti.

Sumua..

Ihan kuin valoa säteilisi jostain. En kykene näkemään sitä. En kykene tuntemaan sitä. Mutta aistin sen läsnäolon silti. Ehkä Helinä Keiju on kaivautunut tähän muumioituneeseen elämään. Mitään ratkaisuja en ole osannut tehdä, käteni on taas paketissa :( Ja edelleen räpiköin opintojen kanssa. Saan nukuttua vain hetkittäin ja silloinkin vaan vetämällä pääni täyteen nappeja. Elämää tämä ei ole, sumussa vaeltamista kyllä. Mitään en näe, mitään en tiedä. Mutta elossa edelleen, ainakin tämän yhden päivän taas. Tai mistä sitä tietää vaikka meteoriitti osuisi juuri minun kohdalleni..

Depressio

Se sama tunne on vallannut minut taas. Olen pysytellyt sisällä jo päiviä. En ole nähnyt ketään. En ole tehnyt mitään. En ole syönyt. En ole nukkunut. En ole vastannut puhelimeen muuten kuin sanoakseni etten jaksa puhua, tai esittääkseni tekopirteää. En ole lukenut lehtiä, en ole avannut televisiota. En ole avannut edes verhoja. En ole käynyt suihkussa, en ole pukenut päälleni. Sen sijaan OLEN maannut voimattomana ja alastomana peiton alla odottamassa maailmanloppua. Olen toivonut, että joku tulisi tappamaan minut, koska en kestä tätä tuskaa, enkä jaksa itse tehdä edes sitä. Olen haukkunut itseni maanrakoon, kironnut kurjan elämäni ja toivonut, että huominen ei koskaan tulisi.

En tiedä mistä se tuli taas. Se hiipi selkäni taakse niin huomaamattani, että se pääsi yllättämään minut. Se veti pimeyden hupun silmilleni ennen kuin ehdin edes kirkaista. Nyt en näe mitään. Ja olen kokenut tämän niin monesti. Tämä on se tunne josta alamäki lähtee. Jossain vaiheessa tuskaisuus muuttuu ahdistukseksi ja ahdistus toimintatarmoksi. Se tarmo on monesti vienyt minut sairaalaan. Välillä olen kävellyt sinne itse, välillä minut on viety sinne tajuttomana ambulanssilla. Jonain päivänä on taas helpompaa, miksei se ajatus helpota minua yhtään? Miksi minusta tuntuu ettei tämä koskaan lopu, vaikka aina aikaisemminkin se on helpottanut ainakin hetkeksi välillä ennen kuin se on alkanut uudelleen.

Epätoivo syö minua sisältä. Masennus huutaa pääni sisällä ettei minusta ole mihinkään. Se sitoo raajani, niin että käveleminen on raskasta, etten voi tehdä käsilläni mitään. Se sulkee silmäni, niin että silmien räpyttelyyn tuntuu hupenevan kaikki voima mikä minussa on jäljellä. Joudun keskittymään, että muistaisin hengittää. Haluan kuolla. Haluan päästä tästä kuristavan piinaavasta tunteesta, joka peittää minua valonnopeudella pensaskasvin tavoin. Olen kuin prinsessruususen linna, tuomittu sadaksi vuodeksi uneliaaseen yksinäisyyteen. Elän tyhjiössä jossa saan huutaa ääneni käheäksi, eikä kukaan kuule. TÄMÄ EI OLE ELÄMÄÄ! Tämä on sitä mitä kuolema voi pahimmillaan olla, näivettymistä mikä leviää kulovalkean tavoin.

Kuka kantaisi minut kylpyyn? Pesisi hiukseni, pukisi puhtaisiin vaatteisiin? Kuka syöttäisi minua? Kääntäisi kyljeltä toiselle ja taluttaisi vessaan? Olen kuin pieni lapsi tai vanhuuttaan elämänsä menettänyt vanhus. En kykene suoriutumaan jokapäiväisistä askareistani.

Ja yhtä kykenemätön olen luopumaan niistä asioista jotka minua tähän ajavat. Milloin opin luovuttamaan? Olen sairaseläkkeellä, mutta yritän väkisin opiskella. Vaikka enhän siihenkään kykene, kirjapinot vaan kasvavat ja minä hautaudun niitten alle kykenemättä lukemaan ensimmäistäkään tavua. Ryhdistäydy, ota itseäsi niskasta kiinni. Voi kun se olisikin niin helppoa.

Makaan lattialla ja haukon henkeä kuin kala kuivalla maalla. Milloin tämä kaikki loppuu?

Eipä tätä taida kukaan lukea...

Mutta kerronpa silti. Olen masturboinut nyt viisi päivää tekemättä oikeastaan mitään muuta. En tiedä johtuuko se tuosta rajatilasta vai mistä, mutta olen täysin kyltymätön jopa itseni kanssa. Ei ihme, ettei minulla ole kumppania. T.nimim.runkkari

Maanantai-illan vitutus

Anteeksi rakkaat lukijani, ettei minusta ole hetkeen kuulunut. Vietin taas vaihteeksi aikaa mielisairaalassa. Ja voin vakuuttaa teille, ettei se ole nautinto. Ruuat ja lääkkeet kyllä tulevat automaattisesti viisi kertaa päivässä, mutta siihen se autuus loppuukin. Hoitajat ovat ylityöllistettyjä ja kiukkuisia ja lääkärit ammattitaidottomia. Koita siinä nyt sitten rentoutua kun sinulle kiikutetaan monta kertaa päivässä kupillinen lääkkeitä, jotka eivät tee oloasi yhtään paremmaksi. Mielisairaaloita voitaisiin kutsua myös kasvatuslaitoksiksi. Siellä kyykytetään aikuisia ihmisiä. Hoitajat ja lääkärit ovat kuin vanhempia, jotka asettavat sinulle rajat. He päättävät milloin ja minne sat mennä sekä sen mitä saat tehdä. Ja jos olet tuhma niin sinulle pidetään puhuttelu, ja jos et sittenkään tottele sinut huumataan tai sidotaan kiinni sänkyyn. Potilastoveritkaan eivät ole turvallista seuraa. Voi vain arvailla, onko puukko huonekaverin tyynyn alla tarkoitettu sinun kurkullesi vai hänen ranteilleen. Tällä kertaa vain kaksi potilastoveriani yritti poistua tästä maailmasta. Tikkejä, itkua ja lääkettä. Verta joka paikassa ja se pettymyksen tuska, kun ei edes onnistu elämäänsä lopettamaan. Olen uuvuksissa. Olen niin kiltti ja ystävällinen, että olkapäähäni on helppo nojata. Mutten minäkään kaikkea kestä. Parinkymmenen ihmisen ongelmat niskassani omieni lisäksi. Puhumattakaan "ystävistäni". En ole enää yhtään varma siitä, että ihminen on luotu laumaeläimeksi. Minä ainakin olen onnellinen että saan taas olla yksin kotona. Haluan vain rauhaa ja hiljaisuutta, en halua kuullakaan kenestäkään ainakaan hetkeen. Tässäpä tämän kertaiset kuulumiset, palataan asiaan!