Hmm..

Miksi mua ahdistaa päivästä toiseen? Ahdistaa jos ei ole ihmissuhdetta ja ahdistaa jos on. Miksen voi vain oppia seisomaan omilla jaloillani nojaamatta muihin? Miksi ajattelen aina ensin pahinta vaihtoehtoa? Miksi mä odotan kokoajan että kaikki kaatuu mun niskan? Miksi mä odotan että mut hylätään? Eikö sen odottaminen jo itsessään ennusta huonoa tulevaisuutta? Ennustuksilla on tapana toteutua. Miten sitä voisi opetella ajattelemaan, että sitä on ihan yhtä hyvä kuin muutkin? Ettei tuska kestä ikuisesti? No tämä nyt on taas tätä masennusta mikä seuraa siitä kun on useamman päivän ollut pää täynnä rauhottavia. Haukotus. Piristäkää mua nyt joku.. Lukeekohan tätä edes kukaan?

Elämysmatkoja kaupan

Voisin alkaa järjestämään elämysmatkoja mun elämään. Tulisitteko rakkaat lukijani mun nahkoihin makaamaan sairaalan sänkyyn? Kuuntelemaan tätä samaa musiikkia, tuntemaan näitä samoja tunteita, ajattelemaan näitä samoja hulluja ajatuksia? Sen jälkeen voisitte helpotuksesta huokaisten palata omaan elämäänne. Mutta mihin mä voin palata? En pääse itsestäni irti. MIHIN MÄ VOIN PALATA?

Lääkepöllyssä ajatuksia ihmissuhteista

Onko naisilta vaadittu yksiavioisuus vain patriarkaalisen jatkumon yritys kahlita naisen seksuaalisuutta? Onko käskyt tai ohjeet, moraalinormit todella tarkoitettu suojelemaan meitä? Vai onko se vain keino vieraannuttaa ihminen todellisista eläimellisistä haluistaan? Kyllä mä haluaisin että mua naitais, rajusti, eläimellisesti, takaapäin. Haluaisin, että voisin suudella sitä ihmistä jota rakastan ja sitä ihmistä jota haluan. Ja miksi munkin mielessä elää silti ajatus siitä, että olisin turvassa vain monogaamisessa yhteiskunnan sitein sidotussa parisuhteessa? Onko minulla tunteita vai onko tunteilla minut? Ihmissuhdekurssilla tätä joskus pohdittiin.Vastauksesta en ole yhtään varma. Mutta siitä olen varma, että nautin kivusta, nautin vapaasta seksistä, nautin alistumisesta ja nöyrtymisestä. Toinen asia on se, miksi niistä nautin. Onko mun seksuaalisuus kieroutunutta? Vai tunnenko mä todella olevani niin paha ihminen, että tunnen olevani oikeutettu olemassaoloon vain kun silloin tällöin sovitan syntini kunnon selkäsaunalla?

Huokaus

Olipas viikonloppu. Näin noin miljoona uutta ihmistä, enkä jaksanut yhtään jutella tai olla hyvällä tuulella, koska en ollut nukkunut ollenkaan edellisenä yönä ja syömisenkin kanssa oli niin ja näin. Rakkaat lukijani, kannattaa opetella elämän perusaakkoset, niin kuin se, että syödä pitää ja nukkua säännöllisesti ja paljon ja liikuntaakin kannattaa harrastaa. Pysyy paremmin pää kasassa. Tällä kertaa järkytykseni aiheutti puolalainen performanssiryhmä suka off (www.sukaoff.com) katselin esitystä sillä seurauksella, että seuraavan yön oksensin ja itkin ja näin painajaisia. Minkä helvetin takia mun on oltava niin herkkä? Miksen voi ohittaa näkemiäni asioita olankohautuksella? Mun on otettava aina kaikki niin vakavasti. Ihan niin kuin elämä olisi kuolemaakin vakavampi asia. Ja kaikki ihmissuhdeongelmat tähän päälle. Jonain päivinä tunnun musertuvan taakkani alle, toisina päivinä taas nautin sen aiheuttamasta kivusta.. Masokisti.

Keskiviikkoiltayön ajatus

Ainoa todellinen tie toipumiseen on lakata olemasta uhri. Nostaa itse itsensä mudasta, mennä suihkuun ja aloittaa siitä että itse pitää itseään arvokkaana. Kliseisesti tämä on loppuelämäni ensimmäinen päivä, ja voin itse päättää miten sen elän. Luulin nimittäin aiemmin, että minut on rikottu niin pahasti, ettei minulla ole mahdollisuutta toipua, että tämä kipu on kohtaloni. Mutta se ei ole totuus, totuus on se, että minulla on kaikki oman elämäni langat käsissäni heti kun lakkaan olemasta uhri ja otan kohtaloni omiin käsiini. Miksi olen antanut sellaisten ihmisten ja asioiden hallita minua, jotka ovat tuottaneet vain ahdistusta ja tuskaa? Itsehän olen antanut heille/niille vallan satuttaa. Tänään, taas kerran, päätän lopettaa kynnysmattona olon ja nostaa itseni arvoiselleni korokkeelle. Kannustattehan minua rakkaat lukijani?!

Ihmissuhteiden turhuus

Mä olen pyytänyt liikaa, vaatinut liikaa, odottanut liikaa. Mitä on vastarakkaus? Mun ongelma on kyky RAKASTAA ja antaa itsestäni. Olisin valmis antamaan vaikka henkeni toisen puolesta. Mutta mitään en ole ikinä saanut takaisin. Vaan aina sitä samaa paskaa: lähden mieluummin kavereitten kanssa ulos kun kattelen sua, mun työt tulee aina olee sua tärkeämpiä, jos haluat nähdä mua niin lopeta omat harrastukses ja alota mun kanssa samat, eihän sua haittaa että tapailen muita samalla... jne jne. Eikä se ole oikeasti kovin paljoa mitä mä tarvitsisin. Vain tunteen siitä, että edes hetken olisin jollekin ihmiselle tärkeintä maailmassa, sillä mä en ole ikinä ollut. Mua ei ole pidetty sylissä, mua ei ole lohdutettu. Mua ei ole rakastettu! Mitä ideaa on elämässä, jossa aito yhteys toiseen ihmiseen on mahdottomuus? Tää länsimainen individualistinen narsistiseen hedonismiin keskittyvä yhteiskunta on paska!

Tiistai-iltaa

Rakkaat lukijani. Olen jättänyt siveyteni ja alkanut seikkailemaan seksin ihmemaassa. Ensimmäisen suudelmani vaihdoin vasta seitsemäntoistavuotiaana, koska äitini aiheutti minulle suutelemiseen liittyvän trauman kun olin kahdeksan vuotias sanoessaan että suuteleminen on väärin. Nyt olen jo pitkälti päälle kahdenkymmenen ja viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa elämässäni suutelin (useita!!!) ihmisiä vapautuneesti ilman ajatustakaan seurustelusta tai sitoutumisesta. Se oli todella nautinnollista. Pehmeät huulet vasten omiani, sopivassa määrin kieltä ja hellä puraisu alahuulesta... aaah. Nuolin myös kahden naisen varpaita. Sekin oli nautinnollista. Ylipäätään voin suositella seksuaalista vapautumista kaikille. Se tekee todella hyvää!

Tiistai-iltapäivä itsemurhaajan maailmassa

Iltapäivää hyvät lukijani, tosin teitä ei taida vielä olla, mutta eiköhän joku löydä tämänkin blogin joskus. Olen elänyt elämäni pisteeseen, jossa moraalinormit ovat menettäneet merkityksensä. Itseasiassa tässä pisteessä kovin harvalla asialla on enää merkitystä. En kaipaa hattaroita enkä vuoristorataa. En etsi elämän tarkoitusta tai kuoleman jälkeistä elämää. En heittäydy toimiini täysillä, vaan seurailen vierestä mitä muut puuhailevat. Olen kokenut itsemurhaaja. Olen ottanut yliannostuksia, yrittänyt hirttäytyä, juossut auton alle, kävellyt kiskoilla, viillellyt valtimoita ja istuskellut parvekkeen kaiteella miettimässä hyppäämistä. Elämä on mielestäni hetkittäin aivan mukavaa, toisinaan taas tämä kipeä mieleni ajaa minua rotkon reunalle. Diagnooseja minulla riittää vaikka muille jakaa ja lääkkeitä on kaapit pullollaan. Sairaalassakin on tullut maattua yhteensä varmasti vuosia. Ja edelleen olen tässä. Elämäni heittelee kuperkeikkoja ja minä yritän pysyä mukana.