(the Letter)

"On and on and on I've searched
What I'm lookin for is not here on earth
I can't stand I can't take no more
So I know that I gotta go
So long everybody
Mama don't be sad for me
Life was a heartache and now I am finally free
Don't know where I'm headed
Hope I see you someday soon
So long everybody
I have gone beyond the moon"
-Macy Gray-

Yhdeksännen kerroksen verhot.

Olen itkenyt itseni kuiviin. Huutanut tuskaani. Tehnyt itsemurhasuunnitelmia vaikka muilla jakaa. Anellut apua. Ja nyt jokin välirauha kun pää täynnä rauhoittavia. Mutta mä en kestä näitä ristiriitoja mun sisällä. Sahaan itseäni kahtia ja sinä päivänä kun kuolen, huomaatte -sehän olikin vain tyhjä kuori.



"En aina voi sua ymmärtää
oisit ees voinut yrittää
vaikka joskus tuntuu
että kaikki on turhaa
sä koitit mulle selittää
ei oo järkee jatkaa elämää
mä tahdoin olla sulle
syy jatkaa huomiseen"
-apulanta-

pois pois pois

"epäiletkö milloinkaan että et jaksaisikaan niellä enempää?
naruasi toivot köydeksi, ja pettymykset riittää riittää"
-pmmp-

pois pois

"It seems no one can help me now
I'm in too deep
There's no way out
This time I have really led myself astray"
-Soul Asylum-

pois

"aamutähti valontuoja, anna minulle anteeksi, jos mieleni tekee paeta sinua
jätän rikotun elämäni, ruhjottuni, rikkomani, kumartaen väistyn tieltäsi"
-cmx-

Sille, joka painaa päätäni veden alle..

"Olen tehnyt asioita, joita ei olisi pitänyt tehdä
mennyt perässäsi paikkoihin, joihin ei olisi pitänyt mennä
Olen nähnyt unia, joita ei olisi pitänyt nähdä
kuullut sanottavan sanoja, joita en olisi halunnut kuulla"
-Ultra Bra-

Lopulta laitoin niin vähän vastaan. Olinko sittenkin luovuttaja kaikki nämä vuodet? Vai loppuivatko voimani lopulta? Voitit. Nyt voit ilkkua. Näet nöyryytykseni. Todellisen kivun, raadollisuuteni paljastuessa. Oikea jalkani ei enää kanna. Kiristät hermojani. Kohta saat sen mitä haluat, ei enää kauaa, tiedämme sen molemmat. Minä olen murhaaja, huorintekijä, valehtelija ja varas. Sinä olet motiivi tälle kaikelle. Tanssin pillisi mukaan jokeen, kuin ne lapset siinä sadussa pillipiiparin perässä. Sinä tanssitat minua, pidät langoissasi. HEI KUULKAA KAIKKI LUKIJAT, MINÄ EN KIRJOITA TÄTÄ, EN OLE OLLUT PAIKALLA AIKOIHIN, SE ON SE TOINEN, SE JOKA MINUA TANSSITTAA. SE LAITTAA SANAT SUUHUNI. MINÄ OLEN POISSA. Kiristät ja löysäät tahtosi mukaan. Juuri kun alan uskomaan toivon mahdollisuuteen vedät taas maton jalkojeni alta. En ymmärrä enää mitään. En ole nukkunut aikoihin. Ja lääkkeet. Tiedätte kai. Tai luultavasti ette, mutta kuitenkin. Pääsin kotiin yöstä, vaikka jalka meni alta vähän väliä. Kipu salamoimassa vasemman silmäni takana ja oikeassa jalassani. Kävin tänään paikassa. Tajusin niin monta asiaa. Sen, että olisin voinut kadota lopullisesti. Jäädä sinne, eikä kukaan olisi koskaan löytänyt minua, tai ei ainakaan kuukausiin. Ja kuinka helposti se olisikaan onnistunut. Puhelin kiinni, uusi nimi ja identiteetti. Olisin ollut siihen täysin valmis, jokin sai minut silti vielä palaamaan. Vaikka tajuan kykenemättömyyteni parisuhteeseen vasta nyt, kun kosijoita olisi vaikka muille jakaa. Ei minusta ole rakastamaan. ("mitä tahansa tahdon koskettaa se musertuu kätteni alla, minun käteni kylvää kuolemaa ja se rakastaa rikkomalla"-Jukka leppilampi-) Tajuan kykenemättömyyteni opiskeluun vasta kun olen juuri valmistumassa. Työntekoon en ole ikinä pystynyt. Taas meinasin tänään saada miekkaakin terävemmistä sanoista, mutta viimehetkellä hän sulki suunsa. Minä olen turhake. En jaksa ihmissuhteita. En osaa. Enkä jaksa siivota. Laskujen maksaminen. Syöminen. Silmien räpyttely. Ylivoimaisia tehtäviä kaikki. Maata paikallaan pystymättä mihinkään. Luultavasti sammun pesemättä hampaita, vaihtamatta vaatteita. Kaadun sohvalle ja herään joskus iltapäivällä tajuamaan todellisuuden kamaluuden ja ottamaan lisää rauhoittavaa. Maanantaina sairaalan lattialle itkemään. Anelemaan apua. Vaikka ihan yhtä turhaa se on kuin kaikki muukin. Unelmoin poislähdöstä. Yhtenä päivänä mietin, että leikkaisin kaikki sormenpääni pois, etten voisi enää tehdä pahaa. Sairas ajatus. Taidan olla todella kipeä. Ja tiedän, että kun te luette tämän, juoksette kirkuen karkuun minua. Mutta ehkä se on tarkoituskin. Pysykää kaukana minusta, satutatte itsenne jos tulette lähelle! Uskokaa pois, teillä kaikilla on parempi ilman mua!

Viholliselleni vielä tämäkin:

"Rakkautta ja valheita
Ja minun sydän täynnä lasin sirpaleita
Ja mun kasvoilla tuhat murhetta
Ja sydän lävistetty liian monta kertaa
Ja sun huulilta suudelma maistuu katkeruudelta
Lennän luoksesi, kuolen vuoksesi
Rakkautta ja piikkilankaa
Enkelin kasvosi, kuoleman huulesi
Rakkautta ja piikkilankaa"
-Uniklubi-

Nyt mä menen, voikaa hyvin! Älkääkä kaivatko mua. Se olisi se iankaikkinen turhuuksien turhuus.

Niin ja ANTEEKSI! Mä oikeasti olen pahoillani kaikesta! En tarkoittanut kenellekään mitään pahaa, lopulta vaan selvisi, että olen kykenemätön tekemään hyvää. Teen pahaa vaikken haluaisi. Nyt on aika lopettaa tämä tuhoamisen kierre.

Moikkamoi.

Kaikki häipyy on vain nyt..

En osaa KIRJOITTAA! Viimeaikaiset tekstini pelkkää paskaa, samaa paskaa tämä yhteiskunta.

Siksi tyydyn hyräilemään eppuja:

"Lapsuuteni kesät
sumuun vajonneet
palasiksi muistojeni läjään hajonneet
palapelin kasasin
paksuin rukkasin
ihmetellen minne kaikki palat hukkasin
En unta saanut, ja näin
jäin miettimään

Kaiken minkä muistan
aika kutistaa
mä sitä pelkään
sua tahdon rutistaa
kuullut olen ikuisuuteen
kaiken piirtyvän
ja kaiken suhteen
kaiken siirtyvän

Niinkuin kuuluu asiaan
kaikki tähdet
kuu ja kaikki muu
aikakin
niin myös aikanaan
sinä lähdet
pois häipyy taikakin
siksi rakastan sua nyt

Oli mielessäni elämäni
olemattomuus
kuun takaa mulle
nauroi ikuisuus
ei huomista
ei eilistä
vain tämän hetken
voin nähdä peilistä

Valovuosiensa takaa
tähdet vilkkuen
unelmille ihmisten
hiljaa ilkkuen
Tiedänhän
että pieni oon
kun siltä tuntuu
mahdun hyvin kainaloon

Aamu sarastaa
öiset hetket varastaa
meidät valoon hukuttaa
meidät nukuttaa"

Pitääks sun aina?

"Pitääks sun aina olla niin helvetin hankala?"

Kyselen itseltäni alituiseen. Viimeksi äsken ratikassa. Kun syöminenkin alkaa taas kieroutua. En halua takaisin siihen kierteeseen, jossa kaikki rahat menee ruokaan ja.. Toistaiseksi kuivilla, mutta ahdistunut. Kai se on totta, mitä terapeuttini sanoo, että vajoan vähän väliä siihen tilaan jossa kaikki oli vielä hyvin, jossa en osannut vielä puhua ja ainoat tyydyttävät asiat olivat ruoka ja nukkuminen.

Ja samaan aikaan olen ihan liian tietoinen kaikesta. Kannan harteillani vastuuta koko maailmasta. Ihan sairasta. Tämän terapeuttini selitti johtuvan siitä, etten ole käynyt lapsena (uhmaiässä?) eriytymisvaihetta läpi, vaan edelleenkin koen maailman osaksi itseäni, enkä itseäni erilliseksi olennoksi. Nyt ois sitten aika alkaa elämään sitä uhmaikää. Kiukutella oikein olan takaa ja juosta sit syliin turvaan ja huomata että kaikki onkin ihan hyvin.

Kuka tuudittaisi mut uneen?

Ja joo, kyllä mun pitää aina olla hankala, muuten en olisi minä.

Oodi itselleni ja ystävilleni..

Hei te kaikki kuoleman maassa, kuulkaa kun Hector laulaa:

"Hei, silloin kun sä seisot sillä sillankaiteella,
tai kun makaat niska sopivasti junanraiteella
ja olet päättänyt näin...

Tai juuri kun oot unilääkepullon avannut,
taikka pyssy ohimolla lähtörunos tavannut,
kun olet päättänyt näin...

Älä tee sitä!
Hei, älä tee sitä!

Hei, ennen kuin sun valtimosi auki ratkeaa,
tai ennen kuin sun niska silmukassa katkeaa,
ja olet päättänyt näin...

Älä tee sitä!
Hei, älä tee sitä!

Jos sä teet sen hirmutyön,
valvon vuokses yhden yön.
Sitten olet vain ei-kukaan,
minua et ota mukaan.
Annan anteeksi,
mut itseäni aion puolustaa:
sinut unohtaa...

Siis älä tee sitä!
Hei, älä tee sitä!

Hei, juuri kun sä ikkunaasi auki vetäiset,
tai punaisessa kylvyssä näet näyt etäiset
ja olet päättänyt näin...

Älä tee sitä!
Hei, älä tee sitä!

Paljon vielä löytää vois,
miksi kiirehtiä pois?
Silti estä ei sua kukaan,
mutta ketään et saa mukaan!
Annan anteeksi,
mut itseäni aion puolustaa:
sinut unohtaa...

Siis älä tee sitä!
Hei, älä tee sitä!
Hei, älä tee sitä!"

Aurora

Syöksykierre pahenee. Eilen kävin taas vaihteeksi pyörähtämässä psykiatrisessa päivystyksessä. Saldo: puolitoistatuntia odotusta, särkynyt tuhkakuppi (väkivaltaisen potilaan, ei siis minun, toimesta, lopulta riehuva ja huutava miespuolinen potilas tainnutettiin juottamalla kuppikaupalla mansikanmakuista diapamia ja hänet saatettiin lukkojen taa), kolme temestaa ja ataraxresepti. Jonossa ei siis ollut ketään ennen minua, mutta lääkäri "kirjoitti papereita" puolitoista tuntia, kunnes hoitajat pakottivat lääkärin ulos huoneestaan ja ottamaan minut vastaan. Lääkäri totesi ettei osaa auttaa, antoi pari rauhoittavaa ja potkaisi pihalle. No ei sillä, en olisi osastolle halunnutkaan. Mutta joskus kyllä käy mietityttämään, että onko todella "en voi auttaa" ainoa apu, mitä epätoivoinen, itsetuhoinen ihminen voi saada? Itse kannattaisin lobotomiaa. Nanna sanoi, ettei jaksa lukea tämän pidempää tekstiä, joten jatkan myöhemmin.

"Kaipaan kasvojasi
tuttua ääntä vuosien takaa
kaipaan nauruasi
leikkivää lasta, kotiin jo palaa!"
-@junkmail-

Mitä on olla hullu?

Kipu. Itsemurha. Raiskaus. Insesti. Pedofilia. Prostituutio. Ihmiskauppa.

Mielestäni psykoottista ihmistä tulisi suojella itseltään, sillä hän ei tiedä mitä on tekemässä. Mutta entä ihminen, joka on täysin järjissään ja valitsee itsemurhan? Jos ajattelen, että se olisi järkevää ja kaikkien kannalta parasta, olenko silloin seonnut huomaamattani? Vai onko itsemurhani silloin oikeutettu?

Roikuin tänään kuudennen kerroksen ikkunasta. Hengitin raitista ilmaa ja mietin miltä pudotus tuntuisi. Soitin S:lle kertoakseni löytäneeni täydellisen hyppypaikan. Mutta S taitaa olla jo kuollut. Puhelin katkaistu. En jaksa edes itkeä.

Kaupan kassalla hetkeksi havahduin, että mitä helvettiä, taasko tää on tätä. Mitä ihmettä mä oikein mietin ja meinasin alkaa itkemään. Mutta sen sijaan jatkoin matkaa. Ravistakaa nyt joku mut hereille!





"..hyppäät parvekkeelta muttet putoa
olet niin kaunis kun sä leijut ilmassa
surut ja murheet jäävät omaan arvoonsa.."
-Don Huonot-

Salaisuuksia (teatraalisuuden huippu jälleen kerran)

On asioita, joita en tule ikinä sanomaan ääneen kenellekään. Salaisuuksia, jotka eivät pienene jakamalla, vaan leviävät kulovalkean lailla ja tekevät minusta soihdun yöhön julkitullessaan. Sitä odotellessa..

"..mä kuolen näihin ihmisiin jotka ei merkitse mulle mitään
kertoo mitä pitää tehdä, mitä täytyy yrittää
mä kuolen kun mun suuni huutaa valkoisia valheita
ja jättää kertomatta aina osan totuutta

Ja mä kuolen joka rivin jälkeen jonka paperille kirjoitan
kun edessäni nään taas yhden laulun vähemmän
mä kuolen joka unelmaan, jonka viimein kiinni saan
ja siihen ainoaan, jota koskaan en voi tavoittaa

Ja mä kuolen kun mun rakkauttani takin alle piilotan
kun pelko laittaa kuiskaamaan mä vaikka huutaa haluan.."
-Sir Elwoodin hiljaiset värit-

Pelottaa..

Mun on tehtävä isoja ratkaisuja elämässäni pysyäkseni hengissä. Koskaan en ole ollut valmiimpi kuin nyt, mutta silti pelottaa. Yritän ajatella, että mitä menetettävää mulla on.. Tämä tie on kuljettu loppuun, on valittava uusi tai lopetettava matka tähän. Eikä musta ehkä kuitenkaan juuri nyt olisi luovuttajaksi. En mä edelleenkään usko tulevaisuuteen, mutta olen vahvempi kuin aiemmin. Ehkä tavallaan myös herkempi. Yritän kuunnella itseäni. Yritän kuunnella sitä mitä elämä yrittää mulle opettaa. Mutten ole yhtään varma mistään muusta kuin siitä, ettei näin voi jatkua.

Tulevaisuus, yksi suuri musta aukko.

Unikuvia..

Näin pitkästä aikaa unta psykoosiin vaipumisesta. Eikä tämä ollut katatoniaa. Ajatukseni alkoivat nyrjähdellä paikoiltaan. Itkin. Itkin, enkä pystynyt nostamaan päätäni, en pystynyt vastaamaan. Lopulta lääkärissä huusin hiljaiseksi koko huoneen. Ajoin sieltä pois ylimääräiset, kuvitellut vai todelliset, sitä en tiedä. Huusin, että jos ette osaa olla hiljaa, niin menkää ulos täältä. Ja kiipesin pöydälle istumaan. Heijasin itseäni ja lauloin elämäni tarinan. Toistin uudelleen ja uudelleen samoja lauseita. Auoin ja suljin verhoja, joiden takana istui äitini. Juoksin kirkuen karkuun. Ja lopulta peräännyin nurkkaan zyprexaa tarjoavan lääkärin edeltä. Revin hiuksiani ja kiljuin. Suostuin ottamaan lääkkeen vasta kun lääkäri oli itse syönyt samanlaisen, vaikka se yritti ensin huijata, mutta katsoin että se nieli sen myös. Nytpä tietää miltä tuntuu. Ja omani piilotin taskuun. Kummityttö ja äiti itkivät kun en päässytkään kotiin, äiti yritti syyllistää. Kävin ärrällä, enkä pystynyt hoitamaan ostoksiani kun äänet häiritsivät. Suojatiellä väistin ihan selvää terroristiä, heittäydyin katuun. Ja lopulta tajusin, että minähän se hullu olen, eikä tämä maailma. Heräsin ennen kuin ehdin saada apua.



"Toisen kanssa lensin taivaisiin, leijuin kauneimpiin uniin
toinen taas mukanaan veti mut helvettiin, silti kadu en kumpaakaan"
-Anssi Kela-

Matkalla..

Kävin tänään metsässä. Tähyiltiin sieniä, mutta löydettiin vain pari tallattua limanuljaskaa. Syötiin hyvin ja sain uuvutustaktiikalla matkaseurani jopa laulamaan yhteislauluja :D Tulisipa tällaisia päiviä elämääni lisää oikein paljon, silloin elämä voisi ehkä olla elämisen arvoista.



"..tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä,
ajetaan hiljempaa,
toivon, että matka jatkuu, jatkuu vaan.."
-pmmp-

Pimeä tie, turvallista matkaa

Autossa, pelkääjän paikalla, enkä voi tehdä mitään kun ohjaat auton mutkasta suoraan kalliota päin. Itsehän halusin pois. Itsehän halusin tilaan, jossa nämä maalliset murheet eivät enää paina mieltämme. Kuuntelen musiikkia, bassot saavat sydämeni hakkaamaan tahtiinsa, vai onko se tämä vauhti? Olemme ottaneet mukaan kaiken tarvittavan. Itsemme ja toisemme. Ei ole enää muuta. Tällä tiellä ei aja muita. Ei tule vastaan poliisia, joka pysäyttäisi meidät. Ei enkeliä, joka asettuisi auton ja kallion väliin. Enää pari sekuntia ja kaikki on ohi. Lyhyt elämä, joka lähti väärille urille jo alusta alkaen. Hetki juuri ennen loppua, jolloin koko elämä kelautuu silmien edessä.. vaikka, rakkaat lukijani, voin kertoa teille, ettei sellaista tapahdu. Todellisuudessa ensin tulee tajuttomuus, ja silloin ei näy enää mitään. Kuolema ei ole julma eikä kivulias. Sitä voi edeltää kivut ja tuska, mutta itse kuolema on lempeä. Se sulkee syliinsä ja pesee meidät puhtaaksi maailman liasta. Hukkuva menee paniikkiin vetäessään vettä keuhkoihinsa, mutta hyvin pian seuraa lempeä tunne, jossa vedenalainen maailman kietoo syleilyynsä. Parvekkeelta hypätessä sekunnit ennen asfalttiin iskeytymistä ovat elämäsi pisimmät, mutta sen jälkeen kaikki on ohi. Ja kipu on hyvin lähellä nautintoa. Valtimoiden pumpatessa verta ulos ihmisestä voi kuulla korvissaan kohinan, oman verensä äänen. Ja kirvely ja särky muuttuu heikotukseksi. Huimaava tunne leviää ja on pakko istua alas, asettua makuulle ja pian tajuttomuus saapuu ja vie kaiken pois. Eikä hirttäytyminen ole niin väkivaltaista kuin miltä se kuulostaa, paitsi jos hyppäät oikein korkealta, mutta silloinkin katkaiset niskasi hetkessä. Tukehtuminen taas. Ei se tunnu pahalta, tarpeeksi paksu köysi ja vihdoin tuntee olevansa turvassa. Kerrankin joku pitää tiukasti kiinni eikä päästä irti. Ja se mitä kropalle tapahtuu, kaikki se sätkiminen ja hengen haukkominen. Se on niin nopeasti ohi ja sitten tunnet vain lämmön ja kohinan. Yliannostus riippuu siitä mitä annostellaan, jos osaat annostella oikeita aineita niin nukahdat vain heräämättä enää koskaan. Ja mitä taas junan alle jäämiseen tulee, en edelleenkään suosittele edes itselleni. Ja aseet eovät koskaan ole olleet mulle se juttu. Todelliset keinot ovat niin monimutkaisia, eikä niiden selittäminen tähän kuulu, en halua ketään yllyttää, se taitaisi sitäpaitsi olla rikos.

Mutta tuska iski taas. Miltä tuntuu tulla hylätyksi? Miltä tuntuu olla aina viimeinen? Ei paljoa lohduta lupaus siitä että Taivaassa viimeiset tulevat ensimmäisiksi. Haluaisin vain tuntea olevani tärkeä, että minulla olisi merkitystä. Mutta onhan minulla sentään muutama todellinen ihanuus elämässäni. Tämä uusi tuttavuus, joka on lempein tapaamistani ihmisistä. Ja Nanna tietysti. Ja nuo ihanat karvalapset. Ja muutama muu. Mutta mun on nyt tehtävä jotain radikaalia. Lopetettava kaikenlaisen tyhjänpäiväisen jaarittelun kuunteleminen ja aloitettava elämä sellaisena kuin sen itse haluan. Tai muuten olen jo tuomittu kuolemaan nuorena. Voimia ei oikeastaan ole enää jäljellä. Mutta kuumaa vettä riittää ja lääkkeitä purkkikaupalla. Ja kun puhtaus on puoliruokaa, kuten Uppo-Nalle totesi, niin riittää että peseydyn, nappaan riittävän monta nappia niin, että sammun ja huomenna on taas uusi mahdollisuus aloittaa alusta.

"Olen nyt jo turtunut tuskan tunteseen.."
-Leevi and the Leavings-

Mä rakastan koko maailmaa!

Rakastan, rakastan, rakastan niin kovasti.

Olen älyttömän masentunut ja kieriskelen itsesäälissä ja itsetuhossa. Ja sen lisäksi mulla on ihan järjetön päänsärky, joka vaan jatkuu päivästä toiseen...

Mutta mulla on ihana ihminen elämässäni, syli, johon paeta maailman pahuutta. Ja mulla on maailman paras paras ystävä! Ja muitakin hyviä ystäviä. Ja maailman parhaat opettajat, jotka lupasivat auttaa mua kouluhommissa kun kerroin masennuksestani. Ja ihana perhe.

Ja juuri tällä hetkellä tuntuu, etten muuta tarvitsekaan. Paitsi ehkä vahvempia särkylääkkeitä. Huomenna siis lääkäriin.



P.S. Sohvani on entinen sohva, tätä aihetta en kommentoi vaikka pyytäisitte ;)

Olemisen sietämätön kipeys..

Asioita on liikaa. Yritin kirjoittaa paperille asioita mitkä elämässäni ovat pielessä ja vaativat kunnostusta.. Sain ranteeni särkemään, paperin loppumaan ja orastavan hermoromahduksen.. Totaalisesti meinasin pysähtyä vasta siivotessani. Onneksi ei tarvinnut siivota yksin. Mutta silti. Miten mä voin olla näin poikki? Miten elämä tuntuu täysin ylivoimaiselta? En pysty. Haluan kaatua katuun enkä nousta enää koskaan. En jaksaisi nousta enää koskaan. Tiedättekö sen tunteen kun on niin uupunut, että voisi vaan jäädä maahan makaamaan välittämättä enää mistään? Kuka tietää? Käsiä ylös! Äh, ei tarvitse innostua, en minäkään innostu.

Olen opintojeni loppusuoralla tajutessani olevani väärällä alalla. Eipä silti, tuskin tulen koskaan täysin työkykyiseksi, tai nyt se ainakin näyttää mahdottomuudelta, että kai se on ihan sama mitä on opiskellut jos kuitenkin sairaseläkkeellä makaa.. Asuntoni on ahdistava. Siihen liittyy niin tuskallisia muistoja. Ja kaikki huonekalut ovat hajoamassa käsiin, tai no sänky ja sohva ainakin. Ehkä se on oikein minulle, kun en muutenkaan saa nukutuksi, niin mitäpä minä sängyllä. Eikä mun pitäisi asua yksin. Olen niin kipeä ja tulen vielä kipeämmäksi tästä yksinäisyydestä.

Puhumattakaan siitä, että nukkumisen lisäksi olen unohtanut miten syödään. En saa itseäni liikkeelle. Muumioidun. Mistä tämä tuska nyt taas hyökkäsi? Voiko se olla tuo pimeys? onko mun muutettava päiväntasaajalle pysyäkseni hengissä? Vai mikä hitto mua auttaisi? Ja mun päätä särkee kokoajan niin helvetisti. Ja olen sitäpaitsi alkanut epäilemään että mulla on syöpä, koska imusolmukkeet on ihan turvoksissa.

Beck taas kertoi minun olevan vakavasti masentunut.. yllätysyllätys. Stressinsietokykyni on nolla. Haluaisin jättää kaiken kesken. Vaikka oikeasti tiedän ainakin muutaman asian, mikä mua vetää pohjalle: tämä asunto, tämä pimeys, ihmiset, jotka jatkuvasti puhuvat itsemurhasuunnitelmistaan, masentava musiikki.. etc.. En jaksa miettiä enempää, en jaksa kirjoittaa enempää. Hyvää yötä, rakkaat lukijani, nähkää kauniita unia! Minä palaan painajaisiini.

"menen nukkumaan ja toivon
etten enää koskaan herää
kevätpäivään raastavaan"
-cmx- (Vanha talvitie)

Ei täydellisyyttä kannata tavoitella..

Rakkaat lukijani, tervetuloa taas kerran teatraaliseen maailmaani..

Elämä on mahdottomuus. Suuri meri, johon kahlaaminen kestää ikuisuuden ja kun vihdoin pääsee niin syvälle, että voi sukeltaa niin tajuaa, että voimat ovat loppuneet jo aikoja sitten. Jo silloin kun jonkun olisi vielä pitänyt pitää minua kädestä tai vähintään lainata kellukkeita, minut jätettiin yksin selviämään aallokkoon. Äiti huuteli rannalta, että ui tyttö ui. Vähän niin kuin uimaharjoitukset ala-asteella. Viisi kertaa viikossa huulet sinisinä ilman pääsyä saunaan, pää veden alla niin kauan että pohja ja pinta vaihtoivat paikkaa. Se joka on kokenut sen tunteen, tajuaa ettei millään lopulta ole mitään merkitystä. Yhteiskunta, jossa pikkutyttöjä pidetään vedessä palelemassa sen tähden, että kilpailuissa voisi pärjätä paremmin. Jalkoja revitään väkisin spagaattiin. Älkääkä ymmärtäkö väärin, nautin siitä kyllä. Mutta silti. Miksi aina pitää pärjätä? Miksi aina pitää olla paras?

Minä vaadin itseltäni täydellisyyttä. Kotini on oltava moitteettomassa kunnossa. Asiat on hoidettava ajallaan tai mieluummin etukäteen. Luettava on paljon, jotta sivistyisi. Olen tyytmätön vartalooni, josta on alkanut lihakset kadota kun en ole jaksanut urheilla. Minun pitäisi. En ikinä saa tuottaa kenellekään pahaa mieltä. Minun on annettava viimeiset lanttini asemalla notkuvalle laitapuolenkulkijalle ja jätettävä tänään tonnikala ostamatta ja syötävä pelkkää makaronia. Minun on kuunneltava loputtomasti itsemurhaa hautovien ystävieni puheita ja suunnitelmia. Keskellä yötä nousen vastaamaan heidän puheluihinsa ja juoksen apuun vaikka toiseen kaupunkiin. Ja ketä minä yritän tällä kusettaa? Itseäni, vai teitä rakkaat lukijani? Olen jo kauan sitten alkanut lipsumaan periaatteistani. En antanut rahojani keräyksiin vaan ostin itselleni uudet kengät. Laitan puhelimestani yöksi äänet pois. Lintsaan koulusta ja kotini on kaatopaikka. En tee elettäkään kuntosalille lähtemisen eteen. Makaan vaan hautautuneena peittojen alle ja odotan että kaikki loppuu. Lopetin ihmeisiin uskomisen nimittäin jo vuosia sitten.

Ja miksi ihmeitä tapahtuu silloin kun niitä vähiten odottaa?

Ja miksi minä en jaksa tätä taistelua jota elämäksi kutsutaan? Enkö voisi olla vaan normaali ja iloita uusista kengistäni. Syödä vaikka suklaata ja todeta että mytyssä lattialla oleva päiväpeitto ei ole jalkoihini kiinni käyvä mörkö..

Turhuus..

Olen saamaton. Lykkään kaikkea hamaan tulevaisuuteen, koska voimani ovat lopussa. En pysty nukkumaan kuin vahvasti lääkittynä ja silloinkin herään lihakset ja nivelet särkien. Pääni on kipeä. Tulkitkaa miten tahdotte. Koulutöitä rästissä järjetön määrä eikä aikomustakaan tarttua niihin. En pysty. En jaksa. Kotini on kaaos. En saa itseäni siivoamaan. Kaikki kaatuu päälle, pidän seiniä pystyssä viimeisillä voimillani. Lepositeet lähestyvät valonnopeudella. Mutta vielä tänään voin esittää kaiken olevan hyvin.

Miten tulkitsisitte tämän, rakkaat lukijani? Näen jokaisen uinumani sekunnin painajaisia perheestäni ja suvustani, niin todentuntuisia, etten uskalla enää tavata sukulaisiani edes hereillä ollessani. Nämä unet piinaavat minua.

Mutta onneksi on olemassa vielä huone, johon muut eivät pääse. Likainen olohuoneeni pääni sisällä. Huone, jossa jokaisen komeron oven takaa paljastuu uusi huone iltapäivän kellertävässä valossa, täynnä pesemättömiä pyykkejä. Pesuainetarjouksia otetaan kiitoksella vastaan.

Murtumia..

Sorrun, murrun. Kaadun miekkaani ja jään kadulle vuotamaan kuiviin. Kaikki se mitä teen, on vain vankilan muurien vahvistamista. En halua tätä elämää. En halua elää tällaisessa maailmassa. Tämä maailma ei ole hyvä. Tämä yhteiskunta on paska. Ja kukaan ei tee mitään! KUKAAN EI TEE MITÄÄN! Eikä minusta ole yksin pelastamaan koko maailmaa, väsyn ja kaadun naamalleni asfalttiin. Jään siihen makaamaan, eivätkä ohikulkijat tee mitään, korkeintaan astuvat ylitseni, jos eivät kehtaa päälle tallata. En pysty opiskelemaan, enkä tekemään töitä. En pysty tuottamaan hyödykkeitä. Minusta ei ole mitään hyötyä kenellekään. Olen turhake. Niinkuin joku viisas joskus sanoi (vapaa lainaus): Kun ihminen kokee olemassaolonsa typistyneen tuolin ja pöydän olemassaolon kaltaiseksi, hän tekee itsemurhan. Eikä yhtään auta, että läheiseni sättivät minua, piiskaavat parempiin suorituksiin. Tukehdun kun tajuan, etten tule koskaan yltämään siihen mitä minulta vaaditaan. Päästäkää mut vapaaksi! Tai muuten käy niin kuin Kaija Koon biisissä:


"Se on jotenkin turhaa, viiden minuutin hiljaisuus ja taas kaikki pauhaa
ohikulkijat vain etsii omaa rauhaa
turhan arkinen tilaisuus, viiden minuutin hiljaisuus

Sä menit tippumaan
siltä sillalta ja loppu on legendaa
maksoit itsestäs lunnaat
vai muiden tähdenkö lähdit vapaasti putoamaan
sitten kyseltiin kuka sä oikein olit
sait hetkeksi nimen
ja kaikki oli ohi
hetken huomion sä veit
mutta maailma siihen pysähtynyt ei
maailma siihen pysähtynytkään ei

Se on jotenkin turhaa...

Ei nimeäsi tähtitarhaan
viiden minuutin hiljaisuus vain kaiken kuittaa
sade ruusunlehdet sillalta pois uittaa
turhan arkinen tilaisuus
viiden minuutin hiljaisuus

Se tais olla harhaa
että kun hyppäät
lähdet ylöspäin putoamaan
sitä kaikkensa uhraa
ja ihmiset vain töihinsä pyhiinvaeltaa
sitten todettiin
elämä pidempi on
jos ei tarvi olla kuolematon
hetken huomion sä veit
mutta maailma siihen pysähtynyt ei
maailma siihen pysähtynytkään ei

Se on jotenkin turhaa
kun viiden minuutin tähden elämänsä antaa
ja aivan pokkana aurinko laskee taivaanrantaan
turhan arkinen tilaisuus
viiden minuutin hiljaisuus"

Kotona taas..

Seilaan näillä elämän merillä. Mielialani saavat meret raivoamaan ja myrskyt tyyntymään. Vaikka enhän minä ole koskaan väittänytkään olevani tasapainoinen. Tule ja ui kanssani, niin saat sydämeni. Kaiken sen repaleisen, vertavuotavan kammottavuuden mitä siitä on jäljellä. No ollaanpas sitä taas dramaattisia. Kaikki on ihan hyvin, vaikkei aurinko paistakaan. Sen vain tulin kertomaan teille, rakkaat lukijani, että selvisin sairaalareissusta hengissä taas kerran, vaikka tiukkaa se tekikin.